Tänään on hyvä päivä. En ole onneton,paitsi vähän,ehkä onnellinen,tavallani. Samaan aikaan kumpaakin.

En ole viillellyt itseäni moniin kuukausiin. En ole ollut masentunut moniin viikkoihin. En ole ajatellut itsemurhaa moniin päiviin. Olen ollut iloinen,aidosti. Tänään olen väsynyt,väsynyt,mutta en onneton.

Terapian ja rakkaiden ihmisten avulla olen viime kuukausina päässyt sieltä limaisesta suosta ylös ja ryöminyt,kontannut,horjunut eteenpäin,ja kas: Noussut jaloilleni. Ja ehkä arasti ja hiljaa uskallan myöntää: Ehkä vähän omien voimienikin ansiosta. Ehkä en ole pelkästään heikko ja surkea heittopussi tai sätkynukke.

Toki mieleni on kiehahtanut näiden sielullisten jälleenrakennusten ja remonttien yhteydessä monestikin viime viikkoina,toki vähän on draamailtu ja paljon on tunnettu,mutta silti olen edistynyt. Olen raivostunut koska minua on kiusattu,koska yksityisyyttäni on loukattu,koska minua on kutsuttu asennevammaiseksi sen vuoksi että en pitänyt siitä että yksityisyyttäni loukattiin ja koska minua on muistutettu liian rajusti elämäni painajaisesta. Olen horjunut epävarmuudessa ja epäluulossa,mutta hyväksynyt radikaalisti,antanut olla,päästänyt irti. Olen päästänyt irti ihmisestä jota rakastan ja joka on kääntänyt minulle selkänsä,koska opin että minun ei tarvitse itkeä loputtomiin anteeksiantoa,olen aidosti tehnyt parhaani enkä voi muuta tehdä ihmisen kanssa joka on ylpeä kuin piru eikä anna anteeksi. Olen oppinut nielemään pahimmat ilkeyteni ja kiukkuni. Olen oppinut avaamaan suuni kun sitä tarvitaan. Mieleni ensimmäinen reaktio vastoinkäymisiin on yhä halu vahingoittaa itseäni,mutta ilokseni voin sanoa että en ole tehnyt naarmuakaan ihooni vaikka partahöylä on ollut ainoa kuva eräinä hetkinä mielessäni ja olen itkenyt kuin Niagaran putous. Kyllä,olen ottanut partahöylän käteeni ja laittanut sen takaisin koriin vahingoittamatta itseäni. Kyllä,olen istunut raiteiden vieressä ja ajatellut lopullista vapautta ja antanut junan mennä ohi ja hymyillyt koska annoin itselleni vielä tilaisuuden kokeilla uusia asioita tässä elämässä ja olemuksessa. Kyllä,kyllä,Kuoleman käsi koskettelee yhä välillä sydäntäni,mutta en pelkää sitä,hyväksyn sen ja tiedän että se on ystäväni. Ja olen hämmästyneenä laittanut merkille että valo joka elämästäni katosi vuosia sitten on palannut. Ja alkanut kasvaa.

Olen siis tullut vahvemmaksi ja siihen kuuluu myös sen hyväksyminen että mahdollisia takaiskuja voi mielen tasapainossa tulla,mutta en enää anna epävakauden ja kuolemankaihon murtaa minua. Ainakaan helpolla.

Viime viikkoina on tapahtunut paljon kauniita ja hyviä asioita,ne lämmittävät syvästi. Niin monta syytä on elää sen lisäksi että olen alkanut luottamaan itseeni.

Tänään olen väsynyt ja hieman surullinen. Vaikka aivoni haluaisivat että sekoaisin tai ranteeni kirkuisivat partaterää,osaan tänään jo katsoa lempeydellä omia itsetuhoisia ajtuksiani,istua alas vaikka impulssit vaatisivat tekemään satuttavia asioita,osaan juoda kupillisen teetä ja kysyä ajatuksiltani mistä ne oikeastaan tulevat ja miksi. Ja ottaa kynän käteen ja piirtää taas pienen palan mieleni ja menneisyyteni kartasta. 

Ja hyville ja iloisille impulsseille osaan tänään sanoa KYLLÄ.