Elämä on alkanut tasoittua. Viime vuosi oli paha vuosi,kamala vuosi,jolloin ensimmäistä kertaa suunnittelin loppuun asti itseni tappamisen aivan vakavissani. Mutta jokin sai minut luopumaan ajatuksesta. Kuolemanpelko ei sitä tehnyt,sillä en pelkää kuolemaa. Elämänhalu ei sitä tehnyt sillä en muista milloin sellaista olisin kokenut. Roikun täällä. Ehkä se oli Toivo,toivo siitä että haluan vielä joskus elää.

Tämä vuosi on ollut raskas. Se mikä on muuttunut,on oma suhtautumiseni asioihin. Koen yhä katastrofaalisia tunteita ja saatan joutua katastrofiajattelun uhriksi. Se alkaa pään sisältä ja kasvaa ja saa minut välillä ahdistuksen kouriin. Mutta ei enää ihan niin pahasti kuin ennen. Kaksi ajatusta ovat nyt pesiytyneet mieleeni jotka auttavat minua eteenpäin. Ne ovat: "Minkäs hitossa sille sitten mahtaa?" ja "Pitäkää perkele tunkkinne." Ennen tein parhaani miellyttääkseni ihmisiä,koska pelkäsin riitoja ja menetystä. Inhoan edelleen riitoja ja menetystä. Mutta jos otan asian puheeksi joka minua jossain ihmissuhteessa vaivaa ja saan myrkkyä silmilleni ja paskaa niskaani,osaan nyt puolustaa itseäni. Olen oppinut että toiset ihmiset eivät näe virheitään. He tekevät tulkintoja omassa pikku päässään siitä mitä muka olen tarkoittanut. He ovat niin täynnä omaa erinomaisuuttaan (ja sitä myöntämättä ovat aina katsoneet minua alaspäin) etteivät he voi neuvotella ja sopia. Heillä ei ole anteeksipyydettävää omasta mielestään. He saavat kohdella minua niinkuin haluavat. Ovatko he sitten kaikki noita kamalia narsisteja? Eivät tietenkään. He ovat vaurioituneita olentoja jotka eivät pysty näkemään surun ja pelon verhon läpi. Tiedän sen koska olen itse käyttäytynyt samoin. Ja käyttäydyn varmasti yhä. Minun voimani on se että olen vihdoin alkanut saada kunnon terapiaa ja olen joutunut käymään rajun itsetutkiskelun,jossa jouduin vastakkain oman ylimielisyyteni ja itserakkaan ja kärsimättömän puoleni kanssa. Se matka jonka joutuu tekemään syvälle peiliin,on kamala. Mutta kannattava.

 

Nykyisin ymmärrän paremmin miksi ihmiset ovat ilkeitä,inhottavia,petollisia,juoruavia,mustasukkaisia,valehtelevia,itseään täynnä olevia julmia olentoja. Tunnen myötätuntoa pahojakin kohtaan. M U T T A en pidä siitä tekopyhästä ajatuksesta että pitää sietää ja suvaita kaikkea käytöstä,antaa heti anteeksi ystävän petollisuus. Että antaa vain olla. Että ei saa tuntea vihaa. Olen joutunut narsistin uhriksi,enkä vain yhden narsistin. Se on kuluttanut minut loppuun. Se on saanut minut näkemään pahaa kaikissa lähimmäisissäni. Joudun taistelemaan joka päivä sen kanssa,miten suhtaudun ihmisiin. Joskus asiat sujuvat hyvin,joskus romahdan aivan täysin. Sellainen,joka ei ole kokenut narsismin tuhoja,sellaiselle on turha selittää. Onnekseni olen tavannut ihmisiä,jotka voivat ymmärtää minua omien kokemustensa kautta. Se riittää.

Tänä vuonna olen menettänyt paloja itsestäni. Menetin rakkaan lemmikkikissan. Itkin aluksi valtavasti,mutta en koskaan romahtanut,niinkuin pelkäsin. Itken joskus vieläkin vähän,kun ajatus siitä ettei se tuttu kehräys enää soi lähelläni,mutta se ei ole lakannut soimasta sydämessäni. Olkoon miten kliseistä tahansa,rakkaus on kuolemaa vahvempi.

Olen menettänyt rakkaan sukulaissedän. Hän oli jo iäkäs,joten en ole surun murtama,mutta kaipaan häntä. Hän oli omalaatuinen persoona,häntä kutsuttiin suvun shamaaniksi,hän oli kulkija,elämäntapafilosofi,viisas mies,joka innoitti minua paljon.

Mutta pahinta on menettää joku joka elää yhä. Uskon että kuolleiden kanssa me kohtaamme. Mutta elävän ihmisen menettäminen...Se on raastavaa ja tuskallista. Olen menettänyt Narsistini. Sen,joka minulle teki pahaa. Sen jolle käänsin selkäni kun hän ei lakannut vieläkään tekemästä pahaa. Minä laitoin ne sillat tänä keväänä lopullisesti palamaan. Hän tuhosi minua hirveästi. En enää halua häntä. En enää ikinä luota häneen,en koskaan,viha nousee jatkuvasti esiin kun kuulen mitä hän yhä minusta puhuu... Minä olen vapaa,lähes vapaa,mutta minä suren yhä sitä mitä olisi voinut olla. Minä olen yhä hullu,joka uskoo että jossain siellä hänen likaisen sielunsa syövereissä on pieni valonpilkahdus. Tai sitten ei ole. Tärkeintä on että en enää ikinä anna hänen tehdä pahaa. Mutta suru kestää aikansa. Tuntuu pahalta tietää,ettei hän koskaan tule pyytämään minulta anteeksi että voisin antaa anteeksi. Mutta sen kanssa on pakko elää ja minun täytyy oppia rakastamaan itseäni. Silti tunnen myötätuntoa häntä kohtaan ja se on helvettiä mutta siitä myötätunnosta hän ei koskaan saa tietää (ellei joku tämän lukenut puupää mene sitä hänelle lallattamaan) sillä hän käyttäisi sitäkin minua vastaan.

Olen menettänyt läheisen ystävän. Ihmisen,joka kyllästyi minuun,ei enää halunnut tulla vastaan,ihmisen joka kutsui minua epäluotettavaksi ja sanoi että olen liikaa imenyt hänen energioitaan. Ja niin ehkä teinkin,myönnän sen. Mutta en hyväksy sitä miten rumasti hän asian ilmaisi enkä sitä että olen hänen silmissään Huono Ihminen,ehen. Halusin aina hyvää hänelle ja haluan yhä. Hän oli se vihoviimeinen lenkki ketjussa,siinä ketjussa jossa ihmiset murtavat minua ja huutavat minulle että olen paha. Ja sitten huusin takaisin. Riita oli minun syytäni,ihan kokonaisuudessaan täysin,mutta syy mistä se johtui,oli sellainen jota hän ei halunnut nähdä ja ymmärtää. Ja tässä olen. Olen menettänyt,suren,sydäntäni särkee,mutta pakko jatkaa eteenpäin. Olin sitten Huono ja Epäluotettava tai en.

Mutta kaikesta huolimatta psyykkinen vointini on pysynyt kohtalaisen tasaisena. On tapahtunut pari takaiskua. Mutta niistä on selvitty. Noin viikon ajan psyykeni on ollut taas kuin kiikkulauta,mutta olen jonkin verran käyttänyt oppimiani taitoja ja selviytynyt,olen katsonut itseäni ulkopuolelta. Siksi selvisin.

Eilen minulla keitti yli. Päivä oli hyvä,mutta tunsin itseni Huonoksi Ihmiseksi. Sain syyllistävän puhelun ja syyllistävän tekstiviestin. Halusin kertoa sellaisille ihmisille jotka ymmärtäisivät niistä tapahtumista ja oloistani,mutta enhän minä uskaltanut ottaa yhteyttä. Siksikään että olen kuullut nyt tarpeeksi monta kertaa olevani Huono Ihminen enkä halua häiritä ketään. Iso asia hetkelliseen voinnin romahtamiseen oli se,että olin kävelyllä... Minun kävelyreitiltäni oli kaadettu metsää eilen aivan yllättäen ja metsänkaato jatkui yhä raivokkaana kun saavuin paikalle. Se kaunis metsä jota rakastin,makasi nyt pois kuljetettavina tukkeina maassa. Sahojen inhottava ääni,kaatuneiden puiden puolustuskyvytön asento maassa,onnettomia lintuja hyppimässä kaikkialla... oloni oli hirveä ja ihmiskuntaa kohtaan tuntemani viha nousi taas huippuunsa. Olkoon metsänhoitoa tai ei. Olkoon uusia asuntotarpeita tai ei. En voi sille mitään että nuo hetket saavat minut itseinhon ja ihmisinhon valtaan. Ja tunne ei laskenut kotiin päästyäni. Siksi sekosin. Olin vähällä vahingoittaa itseäni,mutta kun huomasin tutut oireet,häivyin ulos kämpästäni,otin pillerin takaisin palattuani ja rauhoituin hitaasti.

Tämä päivä on ollut jo parempi ja olo paranee jatkuvasti,mutta tarvitsen koko ajan toistaiseksi itsesuggestiota ja taitojen harjoittamista etten romahda,enkä lupaa ettenkö romahtaisi kuitenkin. Mutta muistan kyllä kuinka olen romahtanut ennenkin ja päässyt jaloilleni.

Ja lääkettä sydämelleni on ollut myös saada rakastavia viestejä ystäviltä,tutuilta ja kavereilta. Ystävällisyys merkitsee aina eikä ole hukkaanheitettyä.