lauantai, 19. elokuu 2017

Tänään.

Tänään on hyvä päivä. En ole onneton,paitsi vähän,ehkä onnellinen,tavallani. Samaan aikaan kumpaakin.

En ole viillellyt itseäni moniin kuukausiin. En ole ollut masentunut moniin viikkoihin. En ole ajatellut itsemurhaa moniin päiviin. Olen ollut iloinen,aidosti. Tänään olen väsynyt,väsynyt,mutta en onneton.

Terapian ja rakkaiden ihmisten avulla olen viime kuukausina päässyt sieltä limaisesta suosta ylös ja ryöminyt,kontannut,horjunut eteenpäin,ja kas: Noussut jaloilleni. Ja ehkä arasti ja hiljaa uskallan myöntää: Ehkä vähän omien voimienikin ansiosta. Ehkä en ole pelkästään heikko ja surkea heittopussi tai sätkynukke.

Toki mieleni on kiehahtanut näiden sielullisten jälleenrakennusten ja remonttien yhteydessä monestikin viime viikkoina,toki vähän on draamailtu ja paljon on tunnettu,mutta silti olen edistynyt. Olen raivostunut koska minua on kiusattu,koska yksityisyyttäni on loukattu,koska minua on kutsuttu asennevammaiseksi sen vuoksi että en pitänyt siitä että yksityisyyttäni loukattiin ja koska minua on muistutettu liian rajusti elämäni painajaisesta. Olen horjunut epävarmuudessa ja epäluulossa,mutta hyväksynyt radikaalisti,antanut olla,päästänyt irti. Olen päästänyt irti ihmisestä jota rakastan ja joka on kääntänyt minulle selkänsä,koska opin että minun ei tarvitse itkeä loputtomiin anteeksiantoa,olen aidosti tehnyt parhaani enkä voi muuta tehdä ihmisen kanssa joka on ylpeä kuin piru eikä anna anteeksi. Olen oppinut nielemään pahimmat ilkeyteni ja kiukkuni. Olen oppinut avaamaan suuni kun sitä tarvitaan. Mieleni ensimmäinen reaktio vastoinkäymisiin on yhä halu vahingoittaa itseäni,mutta ilokseni voin sanoa että en ole tehnyt naarmuakaan ihooni vaikka partahöylä on ollut ainoa kuva eräinä hetkinä mielessäni ja olen itkenyt kuin Niagaran putous. Kyllä,olen ottanut partahöylän käteeni ja laittanut sen takaisin koriin vahingoittamatta itseäni. Kyllä,olen istunut raiteiden vieressä ja ajatellut lopullista vapautta ja antanut junan mennä ohi ja hymyillyt koska annoin itselleni vielä tilaisuuden kokeilla uusia asioita tässä elämässä ja olemuksessa. Kyllä,kyllä,Kuoleman käsi koskettelee yhä välillä sydäntäni,mutta en pelkää sitä,hyväksyn sen ja tiedän että se on ystäväni. Ja olen hämmästyneenä laittanut merkille että valo joka elämästäni katosi vuosia sitten on palannut. Ja alkanut kasvaa.

Olen siis tullut vahvemmaksi ja siihen kuuluu myös sen hyväksyminen että mahdollisia takaiskuja voi mielen tasapainossa tulla,mutta en enää anna epävakauden ja kuolemankaihon murtaa minua. Ainakaan helpolla.

Viime viikkoina on tapahtunut paljon kauniita ja hyviä asioita,ne lämmittävät syvästi. Niin monta syytä on elää sen lisäksi että olen alkanut luottamaan itseeni.

 

Tänään olen väsynyt ja hieman surullinen. Vaikka aivoni haluaisivat että sekoaisin tai ranteeni kirkuisivat partaterää,osaan tänään jo katsoa lempeydellä omia itsetuhoisia ajtuksiani,istua alas vaikka impulssit vaatisivat tekemään satuttavia asioita,osaan juoda kupillisen teetä ja kysyä ajatuksiltani mistä ne oikeastaan tulevat ja miksi. Ja ottaa kynän käteen ja piirtää taas pienen palan mieleni ja menneisyyteni kartasta. 

Ja hyville ja iloisille impulsseille osaan tänään sanoa KYLLÄ.

torstai, 22. kesäkuu 2017

Pisara

Elämä on alkanut tasoittua. Viime vuosi oli paha vuosi,kamala vuosi,jolloin ensimmäistä kertaa suunnittelin loppuun asti itseni tappamisen aivan vakavissani. Mutta jokin sai minut luopumaan ajatuksesta. Kuolemanpelko ei sitä tehnyt,sillä en pelkää kuolemaa. Elämänhalu ei sitä tehnyt sillä en muista milloin sellaista olisin kokenut. Roikun täällä. Ehkä se oli Toivo,toivo siitä että haluan vielä joskus elää.

Tämä vuosi on ollut raskas. Se mikä on muuttunut,on oma suhtautumiseni asioihin. Koen yhä katastrofaalisia tunteita ja saatan joutua katastrofiajattelun uhriksi. Se alkaa pään sisältä ja kasvaa ja saa minut välillä ahdistuksen kouriin. Mutta ei enää ihan niin pahasti kuin ennen. Kaksi ajatusta ovat nyt pesiytyneet mieleeni jotka auttavat minua eteenpäin. Ne ovat: "Minkäs hitossa sille sitten mahtaa?" ja "Pitäkää perkele tunkkinne." Ennen tein parhaani miellyttääkseni ihmisiä,koska pelkäsin riitoja ja menetystä. Inhoan edelleen riitoja ja menetystä. Mutta jos otan asian puheeksi joka minua jossain ihmissuhteessa vaivaa ja saan myrkkyä silmilleni ja paskaa niskaani,osaan nyt puolustaa itseäni. Olen oppinut että toiset ihmiset eivät näe virheitään. He tekevät tulkintoja omassa pikku päässään siitä mitä muka olen tarkoittanut. He ovat niin täynnä omaa erinomaisuuttaan (ja sitä myöntämättä ovat aina katsoneet minua alaspäin) etteivät he voi neuvotella ja sopia. Heillä ei ole anteeksipyydettävää omasta mielestään. He saavat kohdella minua niinkuin haluavat. Ovatko he sitten kaikki noita kamalia narsisteja? Eivät tietenkään. He ovat vaurioituneita olentoja jotka eivät pysty näkemään surun ja pelon verhon läpi. Tiedän sen koska olen itse käyttäytynyt samoin. Ja käyttäydyn varmasti yhä. Minun voimani on se että olen vihdoin alkanut saada kunnon terapiaa ja olen joutunut käymään rajun itsetutkiskelun,jossa jouduin vastakkain oman ylimielisyyteni ja itserakkaan ja kärsimättömän puoleni kanssa. Se matka jonka joutuu tekemään syvälle peiliin,on kamala. Mutta kannattava.

 

Nykyisin ymmärrän paremmin miksi ihmiset ovat ilkeitä,inhottavia,petollisia,juoruavia,mustasukkaisia,valehtelevia,itseään täynnä olevia julmia olentoja. Tunnen myötätuntoa pahojakin kohtaan. M U T T A en pidä siitä tekopyhästä ajatuksesta että pitää sietää ja suvaita kaikkea käytöstä,antaa heti anteeksi ystävän petollisuus. Että antaa vain olla. Että ei saa tuntea vihaa. Olen joutunut narsistin uhriksi,enkä vain yhden narsistin. Se on kuluttanut minut loppuun. Se on saanut minut näkemään pahaa kaikissa lähimmäisissäni. Joudun taistelemaan joka päivä sen kanssa,miten suhtaudun ihmisiin. Joskus asiat sujuvat hyvin,joskus romahdan aivan täysin. Sellainen,joka ei ole kokenut narsismin tuhoja,sellaiselle on turha selittää. Onnekseni olen tavannut ihmisiä,jotka voivat ymmärtää minua omien kokemustensa kautta. Se riittää.

Tänä vuonna olen menettänyt paloja itsestäni. Menetin rakkaan lemmikkikissan. Itkin aluksi valtavasti,mutta en koskaan romahtanut,niinkuin pelkäsin. Itken joskus vieläkin vähän,kun ajatus siitä ettei se tuttu kehräys enää soi lähelläni,mutta se ei ole lakannut soimasta sydämessäni. Olkoon miten kliseistä tahansa,rakkaus on kuolemaa vahvempi.

Olen menettänyt rakkaan sukulaissedän. Hän oli jo iäkäs,joten en ole surun murtama,mutta kaipaan häntä. Hän oli omalaatuinen persoona,häntä kutsuttiin suvun shamaaniksi,hän oli kulkija,elämäntapafilosofi,viisas mies,joka innoitti minua paljon.

Mutta pahinta on menettää joku joka elää yhä. Uskon että kuolleiden kanssa me kohtaamme. Mutta elävän ihmisen menettäminen...Se on raastavaa ja tuskallista. Olen menettänyt Narsistini. Sen,joka minulle teki pahaa. Sen jolle käänsin selkäni kun hän ei lakannut vieläkään tekemästä pahaa. Minä laitoin ne sillat tänä keväänä lopullisesti palamaan. Hän tuhosi minua hirveästi. En enää halua häntä. En enää ikinä luota häneen,en koskaan,viha nousee jatkuvasti esiin kun kuulen mitä hän yhä minusta puhuu... Minä olen vapaa,lähes vapaa,mutta minä suren yhä sitä mitä olisi voinut olla. Minä olen yhä hullu,joka uskoo että jossain siellä hänen likaisen sielunsa syövereissä on pieni valonpilkahdus. Tai sitten ei ole. Tärkeintä on että en enää ikinä anna hänen tehdä pahaa. Mutta suru kestää aikansa. Tuntuu pahalta tietää,ettei hän koskaan tule pyytämään minulta anteeksi että voisin antaa anteeksi. Mutta sen kanssa on pakko elää ja minun täytyy oppia rakastamaan itseäni. Silti tunnen myötätuntoa häntä kohtaan ja se on helvettiä mutta siitä myötätunnosta hän ei koskaan saa tietää (ellei joku tämän lukenut puupää mene sitä hänelle lallattamaan) sillä hän käyttäisi sitäkin minua vastaan.

Olen menettänyt läheisen ystävän. Ihmisen,joka kyllästyi minuun,ei enää halunnut tulla vastaan,ihmisen joka kutsui minua epäluotettavaksi ja sanoi että olen liikaa imenyt hänen energioitaan. Ja niin ehkä teinkin,myönnän sen. Mutta en hyväksy sitä miten rumasti hän asian ilmaisi enkä sitä että olen hänen silmissään Huono Ihminen,ehen. Halusin aina hyvää hänelle ja haluan yhä. Hän oli se vihoviimeinen lenkki ketjussa,siinä ketjussa jossa ihmiset murtavat minua ja huutavat minulle että olen paha. Ja sitten huusin takaisin. Riita oli minun syytäni,ihan kokonaisuudessaan täysin,mutta syy mistä se johtui,oli sellainen jota hän ei halunnut nähdä ja ymmärtää. Ja tässä olen. Olen menettänyt,suren,sydäntäni särkee,mutta pakko jatkaa eteenpäin. Olin sitten Huono ja Epäluotettava tai en.

Mutta kaikesta huolimatta psyykkinen vointini on pysynyt kohtalaisen tasaisena. On tapahtunut pari takaiskua. Mutta niistä on selvitty. Noin viikon ajan psyykeni on ollut taas kuin kiikkulauta,mutta olen jonkin verran käyttänyt oppimiani taitoja ja selviytynyt,olen katsonut itseäni ulkopuolelta. Siksi selvisin.

Eilen minulla keitti yli. Päivä oli hyvä,mutta tunsin itseni Huonoksi Ihmiseksi. Sain syyllistävän puhelun ja syyllistävän tekstiviestin. Halusin kertoa sellaisille ihmisille jotka ymmärtäisivät niistä tapahtumista ja oloistani,mutta enhän minä uskaltanut ottaa yhteyttä. Siksikään että olen kuullut nyt tarpeeksi monta kertaa olevani Huono Ihminen enkä halua häiritä ketään. Iso asia hetkelliseen voinnin romahtamiseen oli se,että olin kävelyllä... Minun kävelyreitiltäni oli kaadettu metsää eilen aivan yllättäen ja metsänkaato jatkui yhä raivokkaana kun saavuin paikalle. Se kaunis metsä jota rakastin,makasi nyt pois kuljetettavina tukkeina maassa. Sahojen inhottava ääni,kaatuneiden puiden puolustuskyvytön asento maassa,onnettomia lintuja hyppimässä kaikkialla... oloni oli hirveä ja ihmiskuntaa kohtaan tuntemani viha nousi taas huippuunsa. Olkoon metsänhoitoa tai ei. Olkoon uusia asuntotarpeita tai ei. En voi sille mitään että nuo hetket saavat minut itseinhon ja ihmisinhon valtaan. Ja tunne ei laskenut kotiin päästyäni. Siksi sekosin. Olin vähällä vahingoittaa itseäni,mutta kun huomasin tutut oireet,häivyin ulos kämpästäni,otin pillerin takaisin palattuani ja rauhoituin hitaasti.

Tämä päivä on ollut jo parempi ja olo paranee jatkuvasti,mutta tarvitsen koko ajan toistaiseksi itsesuggestiota ja taitojen harjoittamista etten romahda,enkä lupaa ettenkö romahtaisi kuitenkin. Mutta muistan kyllä kuinka olen romahtanut ennenkin ja päässyt jaloilleni.

Ja lääkettä sydämelleni on ollut myös saada rakastavia viestejä ystäviltä,tutuilta ja kavereilta. Ystävällisyys merkitsee aina eikä ole hukkaanheitettyä.

 

perjantai, 15. huhtikuu 2016

Epävakaa,mitä se minulle tarkoittaa?

Mitä on epävakaa persoonallisuushäiriö? Tämä ei ole virallinen taudinkuva. Tämä olen minä.

Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Jos haluat tutustua viralliseen määritelmään,etsi tietoa vaikkapa Wikipediasta. Tässä kerron itsestäni.

 

Surullinen tyttö. Herkkä tyttö. Temperamenttinen tyttö. Pelottava. Outo. siinä on määritelmiä joilla minua on kutsuttu. Herkkä olen ollut koko ikäni. Sairas en. Herkkyyteni on yksi syy miksi tämä tunne-elämän vaurio puhkesi,osasyy oli traumaattiset kokemukset. Osittain omista teoistani johtuen traumaattiset,osittain muiden teoista. Mutta syytän kaikesta itseäni,olen taitava rypemään itsesäälissä. Laiska,unelmoiva,saamaton. Olen ollut täynnä tunnetta koko elämäni. Kun sairastuin,en enää osannut hallita tunteitani,joita voi kökösti verrata vuoroveteen,tsunameihin yms. joka sekoittaa niin paljon.

Saatan olla kuukausia terve ja oireeton. Pienet asiat,yleensä yhdistettynä fyysiseen väsymykseen,kerryttävät pikkuhiljaa ahdistusta ja itseinhoa,mutta eivät välittömästi laukaise oireilua. Saatan suoriutua haasteista pitkään kuten terve ihminen. Joskus paremminkin. Enkä halua että minua leimataan sairaaksi.Saatan suuttua,itkeä ja kiukutella silloinkin pikkuasioista,kuten tekevät myös joskus ihmiset joilla ei ole tätä häiriötä. Mutta kuten useimmilla ihmisillä,ne ovat ohimeneviä puuskia,enkä jää niiden vangiksi.Kun jään niiden vangiksi useaksi päiväksi,tiedät että tsunami on taas pyyhkäissyt ylitseni ja vaurioiden korjaamiseen voi mennä aikaa. Tunteiden likasanko täyttyy.Tarvitaan vain minimaalinen emotionaalinen järkytys,joka on minun silmissäni ja korvissani ja sielussani kuin pala Helvetistä. Fysiikka pettää. Tunnen ettei minulla ole suojaa,kaikki ulkoatuleva rasittaa. Kissan maukaisu herättää syvästä unesta,sydän takoo,en saa unta. Palelen. Hikoilen. Naapurissa kuunnellaan musiikkia,raivostuttavaa (sillä hetkellä). Ihoa kihelmoi,kutittaa. Joka paikkaa kolottaa. Valo häikäisee,oksettaa. Tuuli vinkuu vittumaisesti korvissa. Ihmiset kadulla tuntuvat kävelevän suoraan päälle. Vaatteet hiertävät ja ahdistavat. Janottaa. Koko ajan. Ei ole nälkä. Onpas,kauhea. Väsyttää. Itkettää. Mahassa on puristava möykky. En saa happea. Haluan rikkoa jotain,heitellä tavaroita,karjua. Pommi on räjähtänyt taas. Paskamyrsky iskee.

Se alkaa. Dissosiaatio,psykoosin pelko,itsemurha-ajatukset,ärtyneisyys,raivoaminen syyttä suotta,kaikki inhoavat minua. Itsetuhoa,viiltelyä,viinaa,holtitonta seksiä,roikkumista sillankaiteella,itsensä murjomista nyrkein,haluan kuolla,kuolla,kuolla...Kukaan ei ymmärrä. Olen yksin. Tuhoutuneita ihmissuhteita. Riitoja. Koska kukaan EI YMMÄRRÄ!!!!!

Olen jäänyt kiinni hetkeen joka järkytti,aivan kuten kummitus joka on jäänyt paikalle jossa hänet aikoinaan surmattiin,tajuamatta kuinka päästä pois. Jos on niitä jotka vapauttavat levottomia haamuja,löytyykö niitä jotka vapauttavat elävissä ihmisissä asuvia haamuja? Se hetki joka satutti saa vanhat,samankaltaiset traumaattiset kokemukset syöksymään vuosien takaa koko olemukseeni. Koen kaikki samat tunteet. Ilman suodatusta. Haluaisitko vaihtaa osia kanssani päiväksi että tietäisit mitä tämä on? En anna sinun. Niin paljon pahaa en kenellekään toivo. 

Niin ja ennen kuin kysyt: Kyllä,olen käynyt useissa terapioissa. Kyllä,olen syönyt useita lääkkeitä. Kyllä,olen meditoinut,elänyt terveellisesti,siveellisesti (haha,kokeilin ainakin),pitänyt raivoni ja suruni väkisin kurissa. Kyllä,olen lukenut voimaannuttavia kirjoja. Kyllä,olen kääntynyt Buddhan ja Krishnan ja Hecaten ja muiden jumalattarien ja pakanajumalien ja enkeleiden ja keijujen ja demoneiden ja yksisarvisten ja Kristuksen ja eri pyhimysten ja intiaanitietäjien ja ufojen ja naapurin äijän ja esivanhempien ja noituuden ja ja baarimikon puoleen. Mutta taakkani ei ole kadonnut. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä,palkkatyötä (pätkissä,harvoin, mutta kuitenkin),käynyt monta työkkärin kurssia,käynyt monta elämänhallintakurssia,ollut kuntouttavassa työssä,osallistunut erilaisiin ryhmätoimintoihin,lukenut itseni ylioppilaaksi,opiskellut historiaa avoimessa yliopistossa,aloittanut monta koulua,kirjoittanut ja tullut kiitetyksi kirjoittajana,minulla on paljon ystäviä,olen ollut useassa (melko myrskyisessä,ja peräti yhdessä tasaisessa ja rauhallisessa) parisuhteessa ja antanut aina kaiken rakkauteni,minulla on hyvät välit kaikkiin perheenjäseniini,rakastan susia ja pöllöjä,mutta...taakkani ei ole kadonnut.

Siitä huolimatta että joku satutti minua (tahattomasti tai tahallaan) syyllinen olen aina minä,minä,minä. Sitä hoen itselleni. On alkanut aika jälleen,jolloin elämässäni on vain minäminäminä. Olen kyvytön ajattelemaan muita. Ja tunnen siitä syyllisyyttä. Ja vellon yhä enemmän jo itserakkautta lähentelevässä itsesäälissäni. Kun ajattelen noina aikoina muita ihmisiä,ajattelen vain että he haluavat minulle pahaa. Olen varma siitä. Ja kuinka paljon pahaa heille aiheutan.

Joskus makaan öisin itsekseni itkien miettien vain kuinka paha olen. Mietin miksi minä en osaa rakastaa. Mutta valehtelen itselleni. Minä osaan rakastaa. Ikävä kyllä rakkauteni näyttäytyy usein kieroutuneella tavalla. Tai kätken sen muiden silmiltä. Ja lopulta se rakkaus vyöryy esiin ilman estoja,ilman että pystyn pidättelemään sitä. Tuhoisin seurauksin. Tuhoisin etenkin itselleni. Se rakkaus näyttää hipaisevan vihaa. Olen vihainen. Olen onneton. Olen täynnä rakkautta. Tunteilleni ei ole suodatinta.

Olen kyllä kokenut rakkaussuhteita joissa olen osannut puhua ja käyttäytyä nätisti. Minä en käy kimppuun,ellet sinä vaurioita minua todella rumasti ensin. Inhoan väkivaltaa. Mutta osaan puolustautua. Joskus. Olen kyllä antanut murjoa itseäni enkä ole osannut kohottaa kättäni ihmiseen joka löi,sillä rakastin häntä. Mutta niin monesti,kun sanot rakkaus,mieleeni nousee ne kaikki kerrat jolloin olen itkenyt sydäntäsärkevästi. Sana rakkaus merkitsee minulle yleensä minun puoleltani yksipuolista uskollisuutta,halua saada toinen ymmärtämään että tahdon hyvää,että haluan syliin,että suojelet minua minulta itseltäni,itsetuholtani.. Sana rakkaus merkitsee minulle sinun silmiisi tulevaa jäistä katsetta kun tunnustan rakkauteni,sitä kuinka käännät selkäsi,sitä kuinka hylkäät minut,sitä ettet tajunnut etten halunnut vangita. Vain rakastaa ja saada hellyyttä osakseni. Sitoutuminen ei ole niin välttämätöntä minun maailmassani mutta täydellinen kylmyys,hylkääminen ja välinpitämättömyys ja inho tunteitani kohtaan sinun puoleltasi kauhistuttaa minua. Se ei särje vain sydäntäni että menetän sinut ihmisenä,vaan se murtaa henkeni viimeisetkin rippeet. Tässä oli pieni huomionosoitus rakkaudelle,asialle joka oli tärkein elämässäni. En rakastu helposti. Mutta kun rakastun,kärsin kauan. Minulle sana rakkaus ei tarkoita ehkä ihan samaa kuin sinulle,vaan ehkä vähän enemmän,laajemmin...ei millään pahalla, ystäväni. Rakkaus on verta,ruusuja ja kyyneleitä. Yleensä kyyneleitä putoilemassa kaljatuoppiin laimentaen jo lemmehtynyttä litkua,jota en saa juotua. Verta, joka sykkii lämmittävänä rinnassani,sillä haluan sinulle hyvää,verta joka sykkii poskissani koska minua ujostuttaa,verta joka sykkii muissa osissa ruumistani sillä haluan kovasti että kosket...Verta ranteillani sillä jäin taas yksin ja jotenkin se rakastamisen tuska on saatava ulos ruumiistani. Sillä joskus vereni on kiehuvaa myrkkyä joka tuntuu tappavan minut.

Joskus esitän tunteetonta. Joskus olenkin tunteeton kun ei kannattaisi. Mutta kun tunnen,mitä tahansa,tunnen aidosti. En osaa teeskennellä tunteita,mutta osaan kätkeä ne. En yleensä kuitenkaan kauan. Naapurin lylleröinen koiranpentu ylpeänä uudessa talvitakissaan,ojanpohjalla makaava kuollut lintu,ilon,liikutuksen tai surun kyyneleet voivat tulvia ja yritän estää niitä sillä eiväthän sivistyneet,järkevät aikuiset kyynelehdi julkisesti. Mutta ilo ja suru,en voi estää niitä. Näen yksinäisen,kiltin näköisen mummon kerrostalon parvekkeella ja sydäntäni puristaa monta päivää ajatellessani että mummon perhe ei pidä mitään yhteyttä häneen. Näen kadulla huopaan kääriytyneen miehen istumassa tuolillaan. Kuiskaan kaverilleni saanko antaa tuolle miehelle rahaa ja kun kaveri kieltää minua päätään hieman puistaen,murehdin tunteja. Tarina myrkytetyistä koirista,voin pahoin kauan. Näen netissä kuvan isästä joka pitelee ääneen itkien sylissään vauvaa,jonka pää on ammuttu tohjoksi. En ole selvinnyt siitä vieläkään. Se intialainen nuori nainen josta maailmalla nousi kova kohu, joka joukkoraiskattiin bussissa,jonka sisäelimet revittiin ulos ja joka heitettiin kadulle ja joka sitten kuolikin,en ole selvinnyt siitäkään. Pariisin terrori-iskut,Brysselin myös,koulusurmat Suomessa,ne aiheuttivat järjettömän vihan ihmiskuntaa kohtaan viikkokausiksi. 

On päiviä jolloin maailma on ihan paras paikka ja ihania,taivaiden tai söpöjen demoneiden tai keijujen lähettämiä merkkejä on kaikkialla. Sitten on päiviä jolloin bestikseni on Kuolema. Ilman syytä. Mietin vain kuinka lopetan kurjuuteni. Joskus juon kun olen iloinen. Joskus juon kun olen surullinen. Nauran silti. Aina. Itselleni. Nauran itsetuholleni,kontrollinpuutteelleni,turhamaisuudelleni,draamailulleni,nauran sille ettei kukaan rakasta minua,etten osaa mitään,etten pysty mihinkään. Onhan se hassua. Mietin usein että mikä hitto on elämäntehtäväni? Olla? Möllöttää? Osoittaa ihmiskunnalle ettei heillä niin kauhean paskasti mene jos katsoo minua?

Itken kuunnellessani Sopor Aeternusta (oi,kuinka kliseistä) ja mietin kuinka voisin hommata itseni pois päiviltä ettei kukaan tajuaisi että se on itsemurha. Tuntia myöhemmin pyöriskelen lattialla kikattaen veden valuessa silmistä,koska kissan pää jäi sälekaihtimien väliin tai saan joltain ihanalta sekopääkaveriltani sekopäisen tekstiviestin. Hieman aaltoilevaa kenties? Olla epävakaa on vähän niinkuin olisi ikuinen teini. Sillä erolla että taustalla seisoo moraalikeppiinsä nojaileva Aikuisuuden henki,joka puistelee päätään. Mutta tämä ei ole nuoruuden angstia. Vaan helvetinmoista kipua,sillä joku asia rikkoi tunnesäätelykoneen joskus kauan sitten. Olen aikuinen ja lapsi,samassa ruumiissa,samassa sielussa. Surullinen,lapsellinen nainen. Tunteellinen,aikuismainen pikkutyttö.

Kuljen ihmisten joukossa ja hoidan asiani vaikka vapisen sisäisesti. Näytän normaalilta,mutta kukaan ei tiedä itsehillinnän hintaa,jolla estän itseäni syöksymästä villisti kirkuen kadulla eteenpäin,sokeana pakokauhusta,kumoten tieltäni lastenvaunuja ja rollaattoreita. Kerran,joitakin aikoja sitten, seisoin kaupassa ja muistin kuinka joskus lapsena kaadoin sellaisen pyörivän vaaterekin koska menin roikkumaan siihen. Makasin vaatekasan alla ja kaupantäti ja äiti tulivat pelastamaan minua. Sinänsä muisto naurattaa minua,mutta sillä hetkellä kaupassa mieleen iski ajatus: Entä jos kävelisin vaaterekin ohi,tarttuisin kiinni ja kaataisin koko häkkyrän? Ajatus sai minut voimaan pahoin. Vain pelkkä ajatus saattaa nostaa kylmän hien pintaan. 

Ihmiset eivät myöskään tiedä,kuinka joskus haluaisin ärjyä,että ettekö tajua kuinka hitaita,lammasmaisia,tyhmiä,robottimaisia ja itserakkaita te olette? Ja samalla tunnen itseni vielä enemmän kelvottomaksi. Ja joskus pidän teistä. Ihan vilpittömästi. Mutta koska osaisin pitää itsestäni?

Heijastan hyvin helposti muiden mielialoja. Jos joku,tuntematon,hymyilee minulle,sitä seuraa päänsisäinen näkymä kukkakedolta,jossa hyppelehdin iloisena perhosten lepattaessa ympärilläni. Hyvä olo voi kestää koko päivän. Joskus,kun vastaan puhelimeen ja kuulen toisesta päästä happaman,tympeän äänen,saatan puhjeta kiukun ja raivon kyyneliin ja päivä on pilalla vaikka olisin ollut hyvälläkin tuulella. Joskus kestän kyllä moisen hiiltymättä,asiallisena ja viileänä. Mutta minä tunnen silti itseni peiliksi,varsin usein.

En luota ihmisiin,vaikka pidänkin heistä. Olen holtiton mutta joskus osaan kätkeä tunteeni sillä suojelen itseäni.Vihaan aidosti. Mutta kun vihaan toista ihmistä,käännän vihan itseeni. Paitsi sanallisesti. Sillä saralla osaan satuttaa. Mutta en nauti siitä. Rankaisen itseäni jokaisesta kerrasta. Riita oli ehkä pieni,mutta suru,joka ehkä vain häivähti silmissäsi,voi saada minut vahingoittamaan itseäni. Ei aina,korostan. Mutta minulle täytyy joskus selittää,kuin pienelle lapselle,rauhallisesti ja kärsivällisesti,että joskus ihmiset tiuskivat toisilleen,mutta se ei tarkoita vihaa,joskus ihmiset riitelevät rajusti,mutta pitävät kuitenkin toisistaan,joskus ihmiset murjottavat,mutta eivät hylkää. Sillä hylkääminen on kauhistuttavaa minun maailmassani. Kun satutat minua tahallasi,huudan sinulle kauheita asioita,juoksen tieheni ja viillän ranteeni auki,koska sinähän satutit minua siksi että ansaitsin sen,koska olen paha? Satutan itseäni,koska minun täytyy olla kammottavan paha ihminen,koska sinulla oli aihetta satuttaa minua.

Tänään olen maailman rumin,huomenna en,mutta koskaan en enää tunne itseäni hyväksi. Sellaiseksi joksi tunsin itseni vuosia sitten,ennen kuin romahdin. Sitä romahdusta on seurannut pahoja laskuja,joskus nousuja,mutta valitettavan selkeästi merkit osoittavat mihin suuntaan olen menossa. Ennen,niinä kertoina kun romahdin,selvisin päivissä,mutta nyt se vie viikkoja ja kuukausia... Enkä ole vieläkään toipunut edellisestä. Ennen uskoin ihmisistä hyvää ja pidin häpeäni tietonani,en huudellut sitä julkisesti. Nyt en pysty enää,en halua,peitellä,teeskennellä. Haluan että maailma tietää,kuulee ja oppii,sillä en voi luvata jääväni henkiin. En ole koskaan ollut näin sairas ja uupunut.

Epävakaa persoonallisuushäiriö: Kuvittele että karjut ihmisjoukossa mutta kukaan ei katso sinua. Kuvittele että sisälläsi on märkivä haava joka ei parane. Kuvittele että seisot lähellä liekkejä,niin lähellä että ne nuolevat sinua mutta et tunne kipua,sillä polte sisälläsi on tappavampi. Kuvittele että sisälläsi on pelkkää suolavettä,joka tulvii kaiken aikaa ulos päässäsi olevien reikien kautta joita silmiksi kutsutaan etkä voi estää sitä mitenkään. Kuvittele että sinun sydämesi ympärillä on raudanluja kivinyrkki. Kuvittele että joku pakottaa sinut jatkuvasti juomaan polttavaa myrkkyä joka velloo vatsassasi. Kuvittele että juokset jatkuvasti pakoon kauheita hirviöitä. Kuvittele että vietät päiviä paskakaivossa kahlaten korviasi myöten liejussa ja yläpuoleltasi,viemäriaukosta, kuuluu kannustavia huutoja "kyllä se siitä" ja "pitää vain yrittää" mutta kukaan ei heitä köyttä. Kuvittele että roikut sillankaiteella,sillä aioit jo hypätä,mutta musta,virtaava vesi lamautti sinut ja aloit tuijottaa kauhuissani pyörteisiin etkä päässyt sillalta pois,ennen kuin sinut tultiin kiskomaan sieltä. Kuvittele että vaikka olet jo kotona tuon tapahtuman jälkeen ja on kulunut päiviä ja kaikki on hyvin pinnallisesti,et pääse pois siltä sillalta enää koskaan. Kuvittele eläväsi maailmassa jossa kukaan ei tule halaamaan kun sitä eniten tarvitsisit. Kuvittele ratsastavasi tiikerillä.

Epävakaa: Se on myös yhden yön juttuja ilman tunteita tai nautintoa (Paitsi jos toinen osapuoli on joku jota olet rakastanut kauan). Epävakaa joka rakastaa on hengenvaarallinen,itselleen.Epävakaa on ihminen täynnä itsekkyyttä. Mutta tuo itsekkyys on täynnä hellyyttä,välittämistä,surua ja lämpöä,tunteita jotka ovat jääneet sinne pimeään paikkaan.

Epävakaa: Ihminen joka aloittaa asuntonsa siivoamisen vihellellen ja rallatellen hyväntuulisesti,aikoo siivota koko läävän lattiasta kattoon. Musiikki raikaa ja kaikki on hyvin ja aurinkoista,kunnes alat putsata liesituuletinta. Toteat että liesituulettimen lamppua suojaava lasi on haljennut. Päiväsi synkkenee sekunneissa,kaikki on päin persettä. Hinkkaat yhä kiukkuisempana kaakeleita kylpyhuoneen seinässä,sillä sinun on saatava ne puhtaaksi korvataksesi liesituulettimen aiheuttaman ärtymyksen ja tunteaksesi itsesi kelvolliseksi ihmiseksi sillä aivan varmasti lasi on haljennut koska sinä olet paha ihminen. Vittuillakseen sinulle. Kyyneleet alkavat valua kun et saa kylppärin lattiaan pinttynyttä tahraa (edellisen asukkaan jäljiltä) lähtemään pois. Alat vapista raivosta kun katselet ympärillesi ja näet kissan raapiman sohvan,tiskit joita et ole ehtinyt tiskata, irrallisen langanpätkän joka laskeutui jostain juuri imuroidulle lattialle. Et näe sitä mitä olet jo saanut aikaan. Henkinen väsymys tulvii ylitsesi tällaisena "minä en saa mitään aikaan,en osaa pitää mitään ehjänä,tämä rätti haisee,en jaksa jatkaa,tottakai kissat menevät juuri nyt laatikolle kun sain kylppärin putsattua,kissanhiekkaa kaikkialla,entäs se vaatekomero joka on vieläkin järjestelemättä ja pyykitkin unohdin pyykkitupaan,juuri nyt pihan yli kävely ja pyykkien hakeminen on ylivoimainen tehtävä,kuinkahan iso vesilasku on,en ole vieläkään muistanut maksaa niitä elokuvia,olenpa lihonut,en ehtinyt soittaa äidille olen kamala, hirveä, roskapussi viemättä, pitikin taas juoda viikko sitten, enkö opi ikinä, enkä ehtinyt kävelylle, täällä läskistyn, enkä saanut kirjoitettua sitä mitä aioin tänään ja muistan senkin kun vuosia sitten lopetin senkin duunin koska olin masentunut ja siksi kelvoton ja mitä tapahtui unelmille ja helvetttiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!........" ja putoat lattialle vollottamaan. Itket raivosta koska olet niin kamala ja ihan sama vaikka kuolisit juuri siihen paikkaan,maailma kiittäisi. Kymmenen minuuttia myöhemmin nouset ylös murjottaen,keität kupin kahvia ja mietit josko sittenkin matot voisi tuulettaa,vaikka maailma vihaakin tällaista hylkiötä. Toiset kymmenen minuuttia myöhemmin viheltelet taas ja naureskelet omalle pikkusieluisuudellesi. Mutta,kuinka huvittavaa tämä onkin (ja eniten nauran itselleni) tämä on todellista kidutusta,sillä itseäni en voi paeta. Selviän näennäisesti. Mutta murenen aina hivenen lisää, pala palalta,jokainen draamakohtaus heikentää minua lisää (pahiten ne joita kukaan ei ole näkemässä,ne ovat pahimpia). Olet kokenut kuinka väsytän sinut draamailullani,aivan. Mutta arvaa,kuka kärsii kipeimmin draamailustani? Kyllä,minä.

Epävakaa persoonallisuus: Kontrollin menetys, jatkuvaa pelkoa hylkäämisestä, hylkäämisen merkkien etsimistä ihmisistä joita rakastaa,jatkuvasti. Epävakaa on kuin etana,jonka tuntosarvet havaitsevat mitättömänkin muutoksen käytöksessäsi. Epävakaa on hampaiden puremista yhteen,ettei parkuisi kuin lapsi järjettömästä pelosta. Epävakaa tietää olevansa hallitsematon ja vaikea käsitellä. Epävakaa ei ole tyhmä,päinvastoin,lahjakkuus ja älykkyys ovat tavallisia tätä ristiä kantavien joukossa. Epävakaa voi menettää todellisuudentajunsa ja unohtaa mitä oli tekemässä. Riski epävakaan itsemurhaan on suurimmillaan noin kolmenkympin molemmin puolin. Epävakaita luonnehditaan monesti itserakkaiksi,raivopäiksi,teeskentelijöiksi... Mutta mitä tahansa epävakaa aiheuttaa ympäristölleen,eniten hän kärsii itse. Ajoittain epävakaata leimaa liiallinen kiltteys.

Kuluu kuukausia,jolloin vuorotellen tanssin kuilun reunalla nauraen kuolemalle,välillä makaan kuin sikiö vollottaen pimeässä sopukassa,torjun rakkaani ja kaipaan kuolemaa... Ja pam! eräänä päivänä herään ja tajuan että maailma ei ole kaatunut,rästihommien hoitaminen alkaa tuntua mukavalta,ulkoilma myös ja muut ihmiset. Silloin tajuan että olen taas terve. Ja saat tavata rauhallisen,iloisen ja järkevän Minut. 

Mutta montako kertaa pitää vielä jaksaa? Kauanko terveys tällä kertaa säilyy? Lääkkeillä minua ei voi hoitaa,turruttaa vain. En tiedä,mutta kun olen terve,otan jokaisesta päivästä kaiken hyvän irti.

lauantai, 21. maaliskuu 2015

Vernal equinox

Tää päivä sujui loppujen lopuksi paremmin. Aamulla olo ei ollut kiva, mutta päivän mittaan siskon ja parin ystävän joita harvoin näkee,tapaaminen auttoi poistamaan pahaa mieltä.

Ja päätin antaa myös kavereilleni anteeksi. Elää ja antaa elää. ;) Tehköön mitä haluaa,on mun mottoni. Luottamusta on ehkä vaikea palauttaa, mutta elämä jatkuu.

perjantai, 20. maaliskuu 2015

Sekavaa,kiitos.

Viime päivinä tuohon kohteliaisuuskysymykseen vastaaminen on vaatinut itsehillintää. Ainoa oikea vastaushan on "hyvää" tai "loistavaa". Tarkoitan tätä todella,kyseessä ei ole sarkasmi...Ellei kyseessä ole oma perhe tai kaikkein läheisimmät ystävät, joille voi todellisen asianlaidan kertoa. Myös puolitutun kysymykseen voi vastata rehellisesti, kunhan ensin vastaa "hyvää kiitos." Myöhemmin, jos juttu etenee, voit kertoa että kenties kaikki ei olekaan hyvin. Mutta omalla kohdallani välttelen turhaa vuodatusta puolitutuille. Siitä huolimatta töksäyttelen joskus asioita. Ja vieläpä töykeään sävyyn joka ei ole tarkoitus.

Keskiviikkoiltana olin katsomassa Laibachin keikkaa. Pidin kovasti keikasta, mutta aluksi baariin saavuttuani minulla oli lievästi (vahvasti) jännittynyt olo. Alkuillan huonoa tuulta lisäsi erään puolitutun kanssa käyty vaivalloinen keskustelu,jonka aikana yritin olla ihan peruskohtelias. Tämän puolitutun puolison naamasta vain näki että en ollut tervetullut juttelemaan. Otin itseeni vaikka en näyttänyt sitä. Tunsin oloni ääliöksi. En enää vaivautunut samaan pöytään myöhemmin,tunnelma oli sen verran painostava. (Lisäisin että tämä kyseinen henkilö ei tunne minua entuudestaan). Keikka kuitenkin oli sen verran mukaansatempaava että paha tuuleni unohtui hieman, vaikka olinkin aika hermostunut. Ehkä siksi tupakilla käydessäni olin eräälle tutustumisen arvoiselle ihmiselle aika töykeä. Johtui siitä että jouduin totaaliseen paniikkiin kun näin hänet,halusin sanoa jotain mukavaa mutta hän esitti ihan tavallisen kysymyksen,joka johti siihen että menetin hetkellisesti muistini enkä osannut muutakuin änkyttää jotain vajaamielistä. Näytin varmaan liekaan sidotulta villihevoselta pyöriessäni ympäri, nostellessani jalkojani ja silmien tuijottaessa lasittuneesti kauhusta... Kyseinen henkilö poistui sisätiloihin ja minä kirosin omaa hermoheikkouttani ja äksyyttäni. Mutta onneksi minulla oli myöhemmin tilaisuus jutella uudelleen hänen kanssaan. Silloin tilanne oli jo rennompi ja pystyin hengittämään normaalisti,vastaamaan kysymyksiin kutakuinkin järkevästi ja jopa uskaltauduin kysymään itse joitakin kysymyksiä. Olen jo pitkään toivonut että ystävystyisimme kunnolla,mutta en saa sitä sanotuksi. Ihmispelko ajaa minut käyttäytymään kuin totaalinen sekopää. Ja eniten pelkään ihmisiä joihin todella haluaisin tutustua...

Toivottavasti hän sai minusta myöhemmin hieman miellyttävämmän vaikutelman. Loppuilta sujui todella hyvin ja juttelin hyvinkin yllättävän rennosti hänen kanssaan ja hänen kumppaninsa kanssa myös. En täysin vapautuneesti, mutta sinnepäin... toki rentoutumista lisäsi myös ne pari shottia.

 

Lähdin melko aikaisin kotiin ja minulla oli yllättävän hyvä olo.

Torstain parhaisiin puoliin kuului tapaaminen ystävän kanssa jota en ollut nähnyt aikoihin. Hän kävi näyttämässä vauvaansa minulle. Ja tuntui hyvältä huomata että juttelimme niinkuin vuosia ei olisi ollut välissämme. Toinen hyvä asia oli eksäni ja erään ystäväni kanssa hauska ilta suunnitellen tulevia valokuvaprojekteja. Sekä vielä erään ystävän puhelinsoitto.

 

Monet asiat jotka tuntuvat tänään hankalilta, ovat huomenna voitettuja esteitä.